Nartun reviirillä

Naisasia ei ole kovin lähellä sydäntäni. Ei ole hullumpaa olla narttu. Ei sillä, että se vertailemalla paranisi: Mutta uroksilla on usein uhitteleva luonteenlaatu ja hyökkäävä käytös, vaikka suurien luulojen lisäksi oikeata itsetuntoa tuskin nimeksikään. Narttu voi olla vahva toisten huomaamattakin.

Ei ole helppoa olla uroskoira. Urokseen kohdistuvat kaikki ennakkoluulot ja odotukset, joita dobermanneista on muodostunut ajan myötä. Uros joutuu kantamaan kovaa mainetta, mikä  ahdistaa herkkää ja itsetuntoaan pohdiskelevaa koiraa –  kuten miestäkin.

Uho ja itsetunto eivät ole minulle yhtä tärkeitä. Osaan olla agressiivinenkin, jos joku tulee kupilleni tai havittelee luutani.  Voin käyttää herkkyyttäni paljon rakentavammin.  Sillä voi tehostaa intuitiota ja oppimista.  Sen avulla voi tulkita ympäristöään ja muita olentoja. Kun ei pyöri vain itsensä ympärillä, on helpompi kasvaa koirana.

Hyökkäämisen sijaan narttu puolustaa reviiriään. Haluamansa voi saada diplomaattisin keinoin. Kun olin pentu, Eva valitti, ettei koiran pitäisi nukkua sängyssä. Siitä huolimatta asetuin joka yö lemmikkieni väliin. Vähitellen onnistuin nukkumaan siinä poikittain, kunnes Antti  putosi  kääntyessään sängystä.  Eräänä aamuna olin ottanut käyttöön Antin tyynyn ja peiton, ja Antti nukkui jalkopäässä. Pian koko sänky kuului minulle – muutkin tosin saivat nukkua siinä. Nykyään minulla on oma huone. Lemmikkini rakastavat minua enemmän kuin koskaan.

 

Reviiri hyvin hallussa.

Nuorempana arastelin toisia. Olin kiinnostunut ulkonäöstäni, dobermanni on luonnostaan elegantti.  Mielestäni oli pääasia, että ainakin yksi oli kaunis! Koirakaupassa sovittelin pantoja pää kallellaan peilin edessä. (Punainen panta aidoilla timanttikoristeilla on edelleen suosikkini.) Nykyään en ujostele, enkä piittaa muiden mielipiteistä. Oscar Wildea mukaillakseni, koska he ovat MUITA koiria, tai muita ihmisiä. Tärkeitä ovat ne, jotka kuuluvat omaan reviiriini. Tunnen olevani kaunis, mutta eniten karvaa syvemmältä.

Olen vuosikausia joutunut vahtimaan kotia ja olemaan vastuussa lemmikeistäni. Toisin kuin dobermannit, lemmikkini ovat taipuvaisia boheemiin elämäntapaan. Säännöllisyys, täsmällisyys ja yleinen järjestys jäävät minun vastuulleni. Naisasia ajaa vastuuta ja johtamista nartuillekin, vaikka näillä on  jo yllin kyllin kumpaakin.

Uros oppii saamastaan palautteesta, on lojaali ja hoitaa työnsä, mutta ei koskaan myönnä virheitään, saati ota vastuuta niistä. Vanhetessaankin uroksella on teinin tunne-elämä. Jos oikeasti aikoo pitää edes talon pystyssä, mistään ei kannata ottaa itseensä.

Vanhalla nartulla on luontaista arvovaltaa. Kaikki muut on helppo saada järjestykseen yhdellä  ärähdyksellä ja loukkaamatta ketään. Järjestyksen pitäminen ja siivous sujuvat kuin itsestään. Vahtiminenkin on helppoa. Minulla on päässä suuri arkisto hajuista, äänistä ja askelista. Haukun vain, jos reviirilleni ilmestyy jotakin epätavallista.

Reviiriini kuuluu kaikki, mistä välitän: Huoneeni, luuni, lemmikkini, ja paljon muuta. Toisinaan koko Raunistula, ja pitkä pätkä jokirantaa. Se koostuu myös näkymättömistä asioista, arvoista ja periaatteista, kuten sopu, väkivallattomuus, hyvä käytös ja mielenkiintoisten asioiden etsiminen.  Niiden varassa olen muokannut reviirini ja pyrkinyt vaikuttamaan ympäristööni. Lisäksi tarvitaan henkilökohtaista motivaatiota. Monilla nartuilla se saisi olla terävämpi.

Usein joutuu hoitamaan niin nartun, kuin uroksenkin hommia. Iän myötä olen mielestäni aina vain enemmän alkanut edustaa tulevaisuuden androgyyniä koiratyyppiä, jossa yhdistyvät niin nartun, kuin uroksenkin parhaat ominaisuudet.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s